Monday, April 24, 2017

Me emme tiedä mitä he tekevät

Kallio Kunsthallen Praxis14-kauden aloitti näyttely Exquisite Corpse. Siinä yksi taiteilija aloitti taideteoksen teon Kunsthallen tilaan – tai oikeastaan tilasta – ja seuraava jatkoi siitä, mihin edellinen lopetti.

Exquisite Corpse -piirros klassisimmasta päästä

Ensimmäiseksi tilan valtasivat koreografi Favela Vera Ortiz ja tanssija Tanja Illukka ihmisen ja eläimen hybridiä pohtivalla teoksellaan Microcorpus. Seuraavaksi vuorossa olivat tilasidonnaisten teosten ja optisten illuusioiden parissa työskentelevä kuvataiteilija Ella Tahkolahti, lavastusta itsenäisenä esityksenä tutkiva lavastaja Aino Koski, ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun osallistuva nykytaideduo Subliimit tulkinnat sekä aiempien esitysten äänimaailman pohjalle työnsä rakentanut kuvataiteilija Kati Roover. Viimeisenä kokonaistaideteosta muokkasi koreografi ja esitystaiteilija Riikka Theresa Innanen dialogisella, aikaa ja tilaa purkavalla esityksellään.

Taiteilijoilla näytti olevan tosi kivaa ja me kuraattorit olimme ehkä vähän kateellisia. Päätimme kokeilla exquisite corpse -tekniikkaa edes raportoinnissa. Kirjoitimme kukin kappaleen tai kaksi sekä aloituslauseen seuraavalle. Tulos on tässä.

***

Karpalobooli perintökulhosta hupeni uhkaavasti, mutta riitti sitten kuitenkin kuin ihmeen kaupalla kaikille iloisille avajaisvieraille. Ne eivät olleet perinteiset avajaiset, koska näyttelyä ei ollut vielä silloin olemassa. Kaikki, mitä tilassa tulisi tapahtumaan seuraavan viiden viikon aikana, tuntui samaan aikaan tutulta, turvalliselta, vieraalta ja vähän pelottavalta. Voiko surrealistiseen ajatukseen perustuvaa näyttelyä edes kuratoida?

Perintökulho ja karpalobooli

Exquisite Corpsen tapauksessa kuratointi tarkoitti luottamusta ja antautumista. Tila oli kaikkien lähtökohta. Taiteilijoilla oli kuraattoreiden antamat ohjeet, mutta heillä oli myös vapaus – vapaus tuoda näkyviin paikka ja taiteilijan työ, vuorovaikutussuhteet ja yhdessä tekeminen.

Tanja Illukka ottaa tilaa haltuun

Mitä on vapaus, kun kaikki katsovat samaan suuntaan? Subliimit tulkinnat toistivat median määrittämiä katseen suuntia tuoden samalla esille kysymyksen katseen toisista suunnista, siitä, mitä ei katsota tai nähdä. Riikka Theresa Innasen esityksessä kyky tai kyvyttömyys kääntää katseen suuntaa oli myös fyysinen asiantila. "Näkökulmaa voi muuttaa ihan vain kääntämällä päätä."

Kati Roover kuunteli ja äänitti toisten taiteilijoiden ääniä - ja pyysi meitä kirjoittamaan paratiisista. Median kieltä käsiteltiin ja muokattiin näyttelytilassa paljon. Katsojien kirjoitukset paratiiseista rakentuivat omaan kirjaansa toisenlaisella kielellä. Paratiisien irrallisuus ja ihanteellisuus, toiveita ja haaveita ilmaiseva kieli, ei kai ole vähemmän poliittista kuin suoraviivaisemmin yhteiskunnalliset äänenpainot.

Riikka Theresa Innanen katsoo valon suuntaan
Kati Roover valmistaa paratiisia

Taiteilijoiden päällekkäisistä jäljistä ja jälkien ajoittaisesta pois pyyhkimisestä rakentui oma, erityinen paikkansa. Tila muuttui alun näyttämöllisestä askeettisuudesta kohti yhä täyteläisempää tilainstallaatiota. Joka kerran tilassa käydessä näki sekä tuttuja elementtejä, kenties muuttuneina, että jotain uutta. Teosta olikin vaikeaa ajatella sarjana yhtenä hetkenä valmiina olevia, stabiileja taideteoksia, vaan se oli ajassa etenevä prosessi, jonka välivaiheita tarkasteltiin taiteilijan vaihtuessa. Ei voi sanoa, että teos tuli valmiiksi, vaan että se päättyi.

Yhtä vähän voi sanoa, että galleriatilassa olisi ollut teoksia esillä, vaan tilasta tuli teos itsessään, tilateos par excellence. Tässä suuri merkitys oli päälle tekemisellä, sillä että teosten välillä ei ollut rajoja vaan että taiteilijat käyttivät surutta edellisten töitä pohjanaan ja materiaalinaan. Käytännön syy oli seinien vahva käyttö, sekä kanvaasina, projisointipintana että veistoksellisena materiaalina. Seinä ei enää ollut pelkkä ripustuspinta, vaan osa teosta.

Välisulkeiset tekivät näyttelystä yhtä juhlaa. Sulkeisten kohokohdaksi muotoutui avaimen luovutusseremonia. Uuden ajan alku kiteytyi avaimen muotoon, jonka seuraava taiteilija sai haltuunsa. Se oli ele, joka määritti olemisen muotoa.  Sulkeisissa keskustelimme taiteilijoiden kanssa heidän ajatuksistaan ja prosessin aikana syntyneistä tunnelmista. Jokainen taiteilija merkitsi tilan hetkeksi itselleen kuuluvaksi omalla läsnäolollaan.

Subliimien tulkintojen välisulkeisissa esiintyi Kenkävaahto-kuoro

Läsnäolon ja hetkellisyyden merkitys korostui kuvataiteilija Ella Tahkolahden vähäeleisessä tulkinnassa ajasta. Ajan rooli oli keskeinen myös koko näyttelyn ideassa. Mitä rakennan ajalla tai ajalle, joka minulle annetaan? Tahkolahti lähestyi ulkotilaa sisältä käsin. Hän kuvasi kadun liikennettä ja projisoi taltioinnin kasvopeilin avulla ensin gallerian ikkunaan ja sen jälkeen seinään. Taltioinnissa bussin liike oli jatkuva, se saapui uskollisesti ikkunamme eteen yhä uudelleen. Se saapui ajoissa, Kallio Kunsthallen pysäkille.

Yhtäältä Exquisite Corpse opetti tavan toimia yksilönä, mutta myös osana työryhmää. Muiden teot ja tekemättä jättämiset vaikuttivat kaikkiin ja kaikkeen; myös vastuu oli yhteinen. Matkan varrella hajanaisesta joukosta muodostui yksi, huolimatta moninaisista tavoista tehdä, tai ehkä juuri sen takia. Favela Vera Ortizin rajoja ylittävä tanssikoreografia tuli melkein iholle pienessä galleriatilassa, hengityksen huurustuessa ikkunalasiin. Aino Kosken muraali taas muutti kulmikasta muotoaan päivä päivältä ulottuen lopulta kattoon saakka, kiertyen kulman taakse ja kerääntyen teippirykelmäksi lattianrajaan. Jokainen oppi jotakin itsestään ja toisista.

Nuori taideyleisön edustaja tutkailee Tahkolahden teoksen kehittymistä

Kosken muraali alkuvaiheessaan
Koko näyttelyn ajan galleria toimi samalla eräänlaisena julkisena työhuoneena, mikä osoittautui sekä jännittäväksi että palkitsevaksi asiaksi monelle taiteilijoista. Kuka tahansa saattoi astua sisään milloin tahansa, tuoden tilaan jotain itsestään, joskus ehkä keskeyttäen ajatuksen, toisinaan tarjoten tietämättään taiteilijalle inspiraatiota. Tilaa ja näyttelyä ei ollut ilman toisten läsnäoloa, toisten jättämiä merkkejä. Kun maalasimme näyttelyn jo loputtua näitä merkkejä piiloon, prosessinäyttelyn fyysisessä mielessä katoava, mutta henkisessä mielessä hyvinkin pysyvä ja merkityksellinen luonne korostui jokaisella telanvedolla. Oleellista oli luottamus ja yhdessä tekeminen, kukin omalla tavallaan, arvottamatta.

Tärkeintä oli kuitenkin ilo.

Avajaisiloa
Anastasia Isakova, Mia Kivinen, Ulla-Maija Pitkänen, Maria Savela, Katariina Timonen


No comments:

Post a Comment